Levätkää rauhassa pienet rakkaat

Kasvattaminen ei todellakaan ole pelkkää iloa,

riemua ja rahan tuloa. Varsinkaan sitä rahan tuloa.

Aina toisinaan sitä täytyy muistuttaa itseään,

ettei tämä mennyt pahimmalla mahdollisella tavalla, kuitenkaan.

Sain pitää Toscan.

Raskain mielin kirjoitan nyt jo kuukauden takaisista tapahtumista...

Toscan lämmöt kävivät 37:ssa (tasan, ei koskaan alle) tiistaina ja torstaina. Tiistaina tai keskiviikkona olisi ollut se ns. laskettu aika. Mitään ei kuitenkaan alkanut tapahtumaan: Tosca oli rauhallinen, ei petaillut normaalia enempää, söi, ei juurikaan läähätellyt - oli hellejakso, eli oli muutenkin kuuma. Nukuin patjalla pentulaatikon vieressä ja työpäivät valvoin sitä kameran välityksellä (vaikka mieskin oli kotona). Mittasin lämpöjä ensin aamuin ja illoin, sitten myös päivisin.

Maanantai-iltana havahduin siihen tosiasiaan, etten tuntenut pentujen liikkeitä, jotka vielä sunnuntaina olivat silmin nähtävissä koiran maatessa lattialla kyljellään. Olisin ollut jokatapauksessa menossa tiistaina lääkärille, mutta lähdettiin nyt sitten jo käymään Hattulan Evidensiassa, keskellä yötä.

Olin toki jo muutenkin ollut vähintään torstaista lähtien huolesta soikeana, mutta tyhmänä soittelin toki juuri niille ei asiasta niin paljoa tietäville eläinlääkäreille, jotka käskivät vain odotella - vielä maanantaina päivällä oli kaupungin ell sitä mieltä, että kyllä ne sieltä syntyy kun vaan odotellaan. Ja koska eläinlääkäri on eläinlääkäri, niin tottahan sitä sitten uskoi kiltisti. Enkä sitten tietenkään tullut kysyneeksi esimerkiksi rodun kokeneemmilta kasvattajilta. Enkä ollut missään törmännyt keskusteluun tästä asiasta, kaikkialla tunnuttiin vaan sanovan, ettei tällä rodulla juuri ole synnytysongelmia. Ja tähän väliin on pakko sanoa, että mun mielestä meidän rodussa (sk collie, pehkoista en tiedä) mukavaa ja avointa porukkaa päällisin puolin - toki aina muutama mätä omena mahtuu isoon määrään, mutta yleensä asioista puhutaan aika avoimesti.

Ultrassa ei löytynyt sykkeitä, olivat kaikki hyvin suurella todennäköisyydellä kuolleita. Koska Toscan vointi oli erinomainen, päädyttiin ihan rahan takia siihen, että varataan vähän lähempää Nekalasta aika heti aamusta leikkaukseen. Aamuun ei tässä vaiheessa ollut hirveän montaa tuntia. Päivystyshinnat on sen +100% ja tämmoisen leikkauksen kohdalla ei puhuta ihan parista sadasta eurosta.

Aamulla Tosca oli edelleen oma pirteä itsensä, eikä mistään olisi voinut päällisin puolin tajuta minkään olevan huonosti. Leikkauksen aikana kävimme miehen kanssa hakemassa läheisestä kaupasta pientä purtavaa, vaikka mitään oli vaikea saada alas. Ja yritettiin torkkua autossa hetki, mutta eihän siitäkään oikein mitään tahtonut tulla.

Leikannut lääkäri soitti. Kuusi pentua, kaikki kuolleita, mitään ei voitu niiden hyväksi tehdä. Kohtu ja munasarjat poistettu samalla, pientä alkavaa tulehdusta kuolleista pennuista johtuen. Tunnin päästä saa tulla hakemaan Toscaa.

Meiltä kysyttiin, mitä halutaan pennuille tehtävän. Voidaan lähettää Eviraan tutkittavaksi - mutta mitäpä siellä olisi selvinnyt, hapenpuutteeseen kuolleet, koska synnytys ei käynnistynyt, ja sen jälkeen raskaushormonit lakkaavat ylläpitämästä istukoita ja pentujen hapensaantia. Sitä, mistä synnytyksen käynnistymättömyys johtui, ei todennäköisesti olisi pentujen tutkiminen kertonut. Tai voidaan tuhkata, mutta siitä tulee lisäkuluja. Onneksi mies kykeni sanomaan, että otetaan ne mukaan itse haudattaviksi, koska pakko myöntää, että itse itkin siinä(kin) kohtaa, enkä kyennyt todellakaan mitään puhumaan.

Tosca hoippui takahuoneesta mun luokse vähän haparoivin askelin. Päästiin lähtemään kotiin tokkuraisen koiran ja pienen valkoisen pahvilaatikon kanssa. Kaikista hauskintahan tässä kaikessa oli se, että mies oli juuri vasta suorittamassa autokoulua, joten minä jouduin ajamaan nämä kaikki reissut, ja käytännössä ilman yöunia, jos parin tunnin torkkumista ei lasketa.

Kotiin päästyä mies lähtikin melkein heti (yhtä pirteänä kuin minäkin) autokouluun ajotunnille. Hieno homma, jäin yksin kotiin tällaisessa mielentilassa, tokkuraisen koiran ja kuolleiden pienten pentujen kanssa.

Koin kuitenkin äärimmäisen tärkeäksi, että saan nähdä ne pienet ja koin ihan hyväksi, että sain tehdä sen yksin, omassa rauhassani, Toscan nukkuessa päätään selväksi viereisessä huoneessa. Kuusi pientä, niin kaunista ja täydellistä pentua. Soopeli uros, kolme tricolor urosta, kaksi tricolor narttua.

Jompi kumpi niistä olisi ollut se mun omani. Se, joka olisi jäänyt ja josta olisi voinut kasvaa jotain hienoa. Niistä kaikista olisi voinut. Ja se tuntui ja tuntuu edelleen niin täydelliseltä vääryydeltä, ettei niistä koskaan kasva yhtään mitään.

Pesin ne hellästi lämpimän veden alla puhtaiksi. Päätin, että niistä on saatava kuvat muistoksi. En kuitenkaan tule niitä kuvia julkaisemaan, ne ovat vain minua itseäni varten. Että on jotain jäljellä muistona, että pienen hetken ne olivat edes jollain tavalla olemassa. Että voin muistaa ne sellaisina kuin ne olivat, kauniina, pieninä ja niin sievinä. Minun A-pentueeni. Liian täydellisiä tähän elämään.

Myöhemmin samana iltana kuusi pientä rakasta pääsivät haudan lepoon vanhempieni pihaan - samaan paikkaan, jossa olin kuvitellut niiden kirmailevan vain joitain viikkoja myöhemmin. Äiti oli ehtinyt tehdä pienen puisen ristinkin ja isä kaivoi haudan. Siinä paikalla kasvoi ennen mansikoita. Koko päivän oli ollut synkkää, mutta heti hautaamisen jälkeen alkoi paistaa aurinko. Myöhemmin vein ristin juurelle kaksi pientä sydämen muotoiseksi hiottua kiveä - olisipa mulla ollut niitä kuusi, mutta ehkä kaksikin tekee tehtävänsä.

Sanomattakin on selvää, että kesäkuu 2018 on varmasti ollut ja tulee aina olemaan yksi ehdottomasti vaikeimmista kuukausista minun elämässäni. Mutta sen kaiken keskellä pitää muistaa, että sain silti pitää Toscan luonani. Ei se hirveästi olisi vaatinut, että olisin samassa rytäkässä menettänyt senkin.

Ja miten väärältä tuntuu se tieto, että pennut olisivat voineet selviytyä, jos ne olisi leikattu sieltä vain muutamia päiviä aiemmin. Ja että niiden selviäminen olisi voinut olla ihan vaikka yhden facebook-kommentin päässä. Jotenkin tämän kaiken kanssa on vaan opittava elämään.

Tosca parani leikkauksesta hyvin, haava oli alusta asti todella siisti ja Tosca jätti sen kiltisti rauhaan, eli kauluria ei ihan hirveästi tarvinnut pitää.  Tosca aloittelee nyt normaalia elämää pitkän kevyemmän jakson jälkeen ja nyt yritetään kuntoilla monipuolisesti, että saadaan lihaksia ja kuntoa kehitettyä taas ylöspäin. Tosca on päässyt jo muutamaan kertaan uimaankin.

Tulen kirjoittamaan aiheesta asiapainotteisemman postauksen joskus myöhemmin, kun jaksamiseni sen sallii. Tulen julkaisemaan mm. Toscan lämmöistä kaavion ja muuta sellaista. Toivon, että sen avulla jotkut pennut vielä selviävät, jotta tämä kokemus ei ollut aivan turha.

Levätkää rauhassa

Sopivan A-pentue, 4 urosta, 2 narttua

5.6.2018

Ehkä siellä sateenkaarisillalla tapaamme vielä.

Siihen asti kannan teitä aina mukana sydämessäni.