Jennin innoittamana ajattelin itsekin kirjoittaa aiheesta:
Miksi juuri tämä rotu?
Kauan haaveilin malinoisia ja edelleen haaveilen. Tätä ennen haaveilin kyllä pitkäkarvaista belgiä, ensin mustaa ja sitten ruskeaa. Miten ihmeessä malinois vaihtui collieen?
Viitisen vuotta pentua etsittyäni, lukuisten epäonnistumisten jälkeen alkoi jo toivo mennä. Olen kokenut kaiken mahdollisen juuri sen mulle varatun pennun kuolemasta exään, joka soitteli kasvattajalle, kertoili ties mitä tarinoita ja sai tämän perumaan pennun myymisen mulle, vaikka oli jo varausmaksukin maksettu. Kun kaiken kukkuraksi olin (ja olen) tajuttoman nirso siitä, millaiset yhdistelmät kelpaavat ja ovat mun makuun, ei malikoista hirveän montaa pentuetta vuodessa löytynyt mulle.
Olihan mulla pyörinyt muitakin rotuja mielessä, australianpaimenkoiraa ja kelpietä nyt ainakin. Parista yhdistelmästä jopa laittelin viestiä kasvattajille. Sellaisina kakkosvaihtoehtoina kuitenkin. Eivät tuntuneet omilta. Jostain syystä näistä viestittelyistä ei sitten kuitenkaan tullut sen enempää, ehkä hyvä niin.
Collieita pidin ennen karvanpituuteen katsomatta pelkkinä näyttelypuudeleina, joista ei harrastuskentille olisi. Tarkemmin asiaan tutustuttuani huomasin, että niitä ihan kivoja harrastuscollieitakin löytyy. Sileäkarvaisia toki katselin, pitkäkarvaiset ei rotuun katsomatta ole mun juttu. Mulla on vaan vähän se, että "ihan kiva" ei oo koskaan riittävä.
Ihastuin trikkeihin. Soopelit ja varsinkaan merlet ei olleet yhtään mun makuun. Merlet ei oo vieläkään, vaikka tiedän, että jos sellainen tähän talouteen eksyisi, niin kyllä siihen silmät tottuisi ajan kanssa. "Eksyin" myös yhden pentueen varauslistalle, josta tosiaan sitten tämä "mun" pennun kuolema... Eli lähellä kävi.
Tämän jälkeen olin vielä varauslistalla yhteen kauan odottamaani malipentueeseen, jossa jäi taas pienestä kiinni (olisin ollut seuraavana varauslistalla, TAAS). Vain kuukausi tai pari tuon malipentueen syntymästä törmäsin Toscan ilmoitukseen ja onneksi tartuin tilaisuuteen. Ei ole tarvinnut katua. Periaatteessa collieen päätyminen oli siis suhteellisen oho hups vahinko, onnekas sellainen. Ja nyt se soopeli on alkanut näyttää väreistä parhaalta... Kumma juttu.
Toisin kuin Jennin tapauksessa (toki rotukin eri), ei mun nykyistä rotuvalintaani ole koskaan kyseenalaistettu tai kritisoitu. Sen sijaan malinoisin hankkimisesta oli ehkä vähän eriäviä mielipiteitä. Lähinnä siitä, kuinka se on mulle liian haastava ja kuinka ne on joskus päästänsä vialla suuntaan tai toiseen. Edelleen silti uskon sekalinjaiselle malinoisille pärjääväni, mikään ei ole musertanut mun uskoa siihen.
Tällä hetkellä olen itse kuitenkin vahvasti kallistumassa siihen, että ainakin toistaiseksi pysyn nahkacollieissa. Ehkä se malinois vielä joskus, collieiden rinnalle, jos tuntuu, että en saa collieista irti ihan sitä mitä haluan. Harrastukset kuitenkin vetää puoleensa. Mutta katsotaan, mitä tulevaisuus tuo - voihan se olla, että mulla vielä joskus on käsissäni käyttövaliocollie.
Nomutta, tässä mun tarina.
Entä ne syyt sitten, miksi collie?
Sitä, että se on paimenkoira, on turha kyseenalaistaa. Paimenkoira on mulle ainoa vaihtoehto. Mä vaan olen niiden kanssa samalla aallonpituudella ja niistä löytyy kaikkea sitä, mitä mä koiralta haluan. En harkitsisi mitään rotua FCI1:n ulkopuolelta (enkä toki suurinta osaa sen sisälläkään).
Mä olen aina halunnut sellaisen järkevän kokoisen koiran. Ei liian suuri, eikä liian pieni. Mä olen itse alle 160-senttinen, joten mun silmään esimerkiksi monet sakemannit on valtavia. Collie (kuin myös belgit) on mun käteen aika hyvän kokoisia. Säkä siinä 51-61cm tienoilla rotumääritelmän mukaan. Ja riittävän kokoisia, jotta niiden on edes jossain määrin mahdollista ylittää pk-puolen metrinen. Vaikkei se pienelle collienartulle olekaan mikään itsestäänselvyys... Viittaan tässä noin 50cm korkuiseen Toscaan. Metrinen on sille ihan oikeasti iso, saati sitten vielä 650g kapula suussa lisänä.
Terveys on mulle tärkeää. Ihan oikeasti todella tärkeää. Sk collieilla on asiat oikeasti aika hyvin, jos multa kysytään. Vain pari prosenttia koirista on lonkiltaan C tai alle, kyynärissä ei ole oikein mitään, silmäsairaudet on aika hyvin hallinnassa (esim. CEA:lle on geenitesti ja geneettisesti CEA-vapaita koiria löytyy jo ihan hyvin, joten tulevaisuudessa koko sairaudesta päästään ehkä eroon hiljalleen). Selkiä näiltä ei pahemmin kuvailla, mutta en ole kuullut nahkoja menneen selän takia monttuun, joten en usko, että siellä mitään hurjia ongelmia koko rodun tasolla löytyy. Vatsalaukun kiertymää löytyi ihan kaksi tapausta Suomen alueella, kun roturyhmässä facebookissa ihan uteliaisuuttani kyselin, eli sekään ei näitä vaivaa. Allergioita ja mahaongelmia on jonkun verran, muttei mielestäni mitenkään pelottavan paljoa. Epilepsiaa ei ole muita rotuja kummemmin, joka rodustahan niitä jonkun verran löytyy aina.
Ulkonäkö. No, se ei ole mulle niin tärkeää, mutta täytyyhän koiran myös miellyttää silmää edes jollain tasolla. Ulkonäöllisesti mua viehättää faaraokoirat ja pondecot. Jollain tasolla niin sk colliessa kuin malinoisissakin on jotain etäisesti samaa. Lisäksi ehdoton vaatimus mulla on se, että koira ei ole ulkonäöllisesti jalostettu mistään suunnalta yli. Tässä sk collie on ihan hyvällä mallilla. Vähän huolissani olen lisääntyvistä takakulmauksista, jotka saattavat jo joillain yksilöillä lipsahtaa liiallisuuksiin. Yleisesti nahkat kuitenkin viehättävät ulkonäöllään.
Harrastusominaisuudet on se pääasia mulle. Ja PK-kisaoikeudet pitää löytyä. Collie ei toki ole mikään tykki, varsinkaan malinoisiin verrattuna. Colliesta on kuitenkin monenlaiseen kisaamiseen, vaikka harrastuksista valioituneet eivät rodussa arkipäivää olekaan. Enemmän sanoisin, että ongelma on siinä, että paljon näitä on koti- ja näyttelykoirina ja toki osa koirista on täysin sopimattomia kunnon harrastuskentille. Onhan näissä arkuutta sun muuta yliampuvaa herkkyyttä, saalisvietin, taistelutahdon ja ahneuden puutetta ynnämuuta. Siksi pitääkin valita tarkkaan, mistä koiransa ottaa. Onneksi nykyään löytyy jo mukava kourallinen harrastusominaisuuksia arvostavia kasvattajia. Pääpaino tällä rodulla kun on näyttelyissä.
Collie ei ehkä ole mikään viettihirmu (vrt. malinois), eivätkä nämä yleensä ole mitenkään ylitsepursuavan energisiä (vrt. bordercollie). Paimenkoiria silti ja miellyttämisenhalua löytyy. Hermorakennetta näiltä moititaan paljon, mikä on ongelma toki. Ja sitten ne arkuudet ja herkkyydet. Osa on selvästi häiritsevän pehmeitä. Siitä huolimatta sanoisin, että sk collie yleisesti on aika hallittavissa oleva pakkaus.
En ole kuullut nahkasta, joka ei pysyisi osaavalla ohjaajalla hallinnassa haastavuutensa takia tai olisi sillä tavalla päästään vialla, mitä joistain roduista kuulee. Ylivilkas, agressiivinen, adhd, liian kova, liian terävä - näihin sanoihin ei sk colliesta puhuessa pahemmin törmää. Arkuus on se, mitä ihmiset kysyy paljon. Se on ihan oikeasti ongelma, mutta tässä voin taas painottaa hyvän kasvattajan ja yhdistelmän etsimisen tärkeyttä pentua hankkiessa.
Kotioloissa Tosca osaa ottaa rennosti. Hyvin pitkälti se vain lojuu jossain. Toki se pomppaa aina pystyyn, jos jotain tapahtuu ja käy välillä pyytämässä leikkimään ja rapsutuksia. Rapun tai viereisten asuntojen ääniin se ei reagoi, eikä enää postin tuloonkaan, kunhan itse muistan olla loikkaamatta riemulla ylös tuolista kun kuulen postin tulevan. Eli muahan toi koira lukee hirveän tarkasti, joskus liikaakin ja saattaa hieman ylireagoida juttuihin. Herkkä koira. Mutta toisaalta se on ominaisuus, joka paimenissa myös viehättää - välillä se tuntuu lukevan ajatuksia.
Sallittaessa ja tarvittaessa näistäkin löytyy suurimmasta osasta se sisäinen vahtikoira ja omistajaa kyllä suojellaan, jos tarve vaatii. Ja pysyy vapaana, ei mitään ongelmaa. Tosca toimii vapaana kuin unelma. Elukoiden perään lähtisi mielellään ja ajaa oravat puuhun, mutta riittävällä tehokkuudella kun karjaisee, niin pysähtyy, vaikka olisi jo ehtinyt lähtemään. Arjessa siis helppo kaveri ja pärjää pitkään vähemmilläkin lenkityksillä ja treeneillä kiipeilemättä sisällä seinille (esim. mun ollessa kipeänä lähes koko marraskuun).
Eli yhteenvetona koen, että collie on terve, kivan näköinen ja luonteensa puolesta harrastamiseen soveltuva, mutta hyvin käsissä pysyvä pakkaus. Olettaen, että valitset kasvattajan ja yhdistelmän tarkkaan. Tai osut sopivaan aikuiseen yksilöön, kuten minä. Herkkä koira, joten ei sovi ihan jokaisen käteen. Minullekin aavistuksen pehmeitä, mutta tulen toimeen. Eipähän tarvitse vääntää samasta asiasta kättä miljoonaan kertaan, riittää kun kerran painokkaasti sanoo.
Ja ulkomaillahan on vaikka mitä! Tsekeissä viime vuonna maailman ensimmäinen nahka valioitui suojelusta ja paimennustakin samaisessa maassa näkyy harrastettavan näiden kanssa aika paljon. Salaa haaveilen, että jonain päivänä mulla olisi käsissäni sellainen nahka, jonka kanssa olisi mahdollista saada tulos suojelusta - sellaista ei ole Suomessa nähty ainakaan tällä vuosituhannella. Tosin, maalimiehen löytäminen saattaa olla collielle haastavampaa kuin sen itse koiran löytäminen.
Loppujen lopuksi... Tosca on aivan hirvittävän helppo koira. Pääsen ihan liian helpolla sen kanssa. Se ei syö edes sukkia lattialta, joten mä tulen olemaan ihan totaalisen pulassa tulevaisuudessa pennun kanssa. Sille käy kaikki palkka ja palkattomuus, kaikki lelut, kaikki päälle puetut vaatekappaleet, kaikki namit, kaikki ruoka... Se pysyy vapaana missä vaan. Sen ilmekään ei värähtänyt, kun kentällä ammuttiin sen ollessa paikkamakuussa. Se parantaa tekemistään koirahäiriössä. Se veti luonnetestistä ihan huikeet pisteet, jotka allekirjoitan itsekin ihan täysin. Se asettaa siis aika hurjat odotukset seuraavalle koiralle, koska aina on pyrittävä parempaan, myös koirissa, omalla tavallaan.
Kuvitukseksi kaivelin enemmän tai vähemmän vanhoja kuvia :)
Kukahan tulis ottamaan meistä uuden yhteiskuvan..?
Mistä muusta te haluaisitte lukea? Toivomuksia saa esittää!
