Emäntä

Minä 12/2014

Heippa, olen Elisa, -93 syntynyt Tamperelainen koiraharrastaja. Minulle on myönnetty kennelnimi Sopivan ja rotuni on sileäkarvainen collie.

Jäsenyydet:
Kyröskosken Käyttökoirat ry (05/2016 alkaen)
Suomen Kennelliitto ry (08/2016 alkaen)
Suomen Collieyhdistys ry (04/2017 alkaen)
Teiskon Tahto Tassut ry (03/2019 alkaen)

Minä 11/2015

Olen aina tykännyt eläimistä. Kovasta halusta huolimatta meillä kotikotona ei koskaan ollut akvaariokaloja kummempaa. Dogsitterinä siskon kanssa kyllä toimittiin. 18-vuotiaana muutin silloisen poikaystävän vanhempien luo, jossa pääsinkin sitten hoivaamaan paria sekarotuista neitoa kuin omiani. Niiden parin vuoden aikana jäin koukkuun, lopullisesti.

Myöhemmin jaloissa on satunnaisesti pyörinyt hoitokoiria. Useamman vuoden jouduin kestämään ilman koiraa, enkä toivo yhdellekään koiraihmiselle samaa. Haaveesta tuli vihdoin totta 6.1.2016, kun Tosca asteli elämääni 2,5 -vuotiaana.

Rakas Lottani, jota sain muutaman vuoden pitää kuin omaani.
Setteri-kultainennoutaja. Opetti paljon enemmän kuin oppi itse.
Niin väärä, mutta niin oikea.

Maisa, pieni ja pippurinen koiramummo, nykyisin jo koirien taivaassa.
Beagle-suomenpystykorva.

Paljon epäonnea on ollut matkassa tielläni koiran omistajaksi. Viitisen vuotta siinä vierähti omaa pentua etsiessä, kunnes sitten lopulta tuli se ihan oma koira, joka ei ollutkaan sitten pentu.

Hoitokoira Rodi, ensikosketukseni nahkacollieihin.
Ja kyllä, sen korvat taittuu väärään suuntaan.

Alunperin halusin belgin, grontun. Sitten tervun. Sitten malin, kun totesin, ettei se pitkä turkki sittenkään ole mun juttu. Viitisen vuotta tosiaan käytin elämästäni siihen, että yritin saada malinoispentua jostain itseäni miellyttävästä pentueesta. Niitä kun ei ihan joka nurkalla ollut ja sitten kävi aina jotain, etten pentua saanut.

Välissä "harhauduin" hetkeksi miettimään myös sileäkarvaista collieta (ei sillä, onhan sitä aiemmin tullut mietittyä myös auspaita ja kelpietä). Olin yhdessä pentueessa varauslistallakin, mutta epäonnihan se iski silläkin kerralla, eikä narttuja riittänyt minulle. Ja niinpä keskityin taas belgien bongailuun.

Loppuvuodesta 2015 jäin "kakkossijalta" ilman malinoispentua, kun narttuja syntyi vain yksi. Vuoden vaihtuessa elämän tarkoitus alkoi olla jo aika pahasti hukassa. Seuraava puoli vuotta vähintään taas ilman koiraa. Aloin olla ihan tosissani skeptinen sen kanssa, tulenko ikinä mitään koiraa saamaan. Yksi kaveri tosin totesi mulle, että ihmeitä voi tapahtua. Se lause jäi kummittelemaan mieleen.

Yksi blogin aiemmista bannereista.

Sitten tapahtui yllättävä käänne, kun vuoden ensimmäisinä päivinä selasin Facebookkia. Törmäsin ilmoitukseen kotia etsivästä 2,5v collieneidistä. Mä olin siis ottamassa pentua kokoajan. Malinoisia. En todellakaan mitään täysikasvuista collieta. Se oli sitäpaitsi väärän värinenkin, olisin halunnut trikkicollien, en soopelia.

Kyllä mä ensin kelasin sen ilmoituksen ohi moneen kertaan ja mietin et "Ei, en mä ota aikuista, enkä varsinkaan colliee, eikä se kuitenkaan oo yhtään mun koira ja millä todennäköisyydellä ne mulle sen antaisi, tai sitten sen kanssa ei voi jostain syystä harrastaa..." Mutta joku vaan veti mua sitä kohti ja palasin tuijottamaan sitä ilmoitusta moneen kertaan, sydän pamppaillen. Olisiko tässä se mun koira? Voisko se olla? Sitten mun oli vaan kertakaikkisen pakko laittaa siitä viestiä ja kysellä lisää. Kaikki tämä ehti tapahtua varmaan alle tunnissa.

Viestittelyn ja parin puhelun jälkeen, muutamaa päivää myöhemmin, oli mun elämäni jännittävin ja onnellisin päivä. Mä en nukkunutkaan kunnolla moneen yöhön, enkä saanut ruokaa alas - en ole varmasti koskaan jännittänyt mitään niin paljoa ja mä olen siis aivan hirveä jännittäjä. Mutta sitten se oli siinä, autossa, mun jaloissa, matkalla kotiin. Ja jotenkin se täysin tuntematon puikkonokka tuntui heti jollain tavalla niin oikealta ja se otti mut omakseen heti ensimmäisestä hetkestä lähtien.

2kk koeaika. Heti ensimetreiltä asti olin varma, että se ei ole mihinkään täältä lähdössä ja se tunne ei muuta kuin voimistunut. Joten, 2 kuukautta myöhemmin, Toscasta tuli ihan virallisesti oma. En ole varmaan mistään päätöksestä ollut niin varma, koskaan. Ensimmäisen puolentoista vuoden sisällä oltiin käyty Toscan kanssa luonnetesti ja suoritettu BH-koe ja tokossa TK1, käyty näyttelyssä ja useissa mätsäreissä. Olin löytänyt timantin. Sain paljon enemmän kuin koskaan osasin edes haaveilla.

Muut tytöt tahtoo timantteja, mut mä otan mielummin koiran ♥

Olen henkeen ja vereen koiraharrastaja-ihminen. Toko ja palveluskoiralajit ovat lähellä sydäntä. Agility vaatii ehkä liikaa nopeutta ja muuta, mutta sekin on ihan kivaa omaksi huviksi, ilman tavoitteita. Lisäksi rakastan liikkua luonnossa, tietysti koirien kanssa ja valokuvata, mitäpä muutakaan kuin koiria!

Kasvattajana toimiminen on ollut minulle pitkään suuri haave ja sanoisin jopa, että se on mulle Se Juttu elämässä. Loppuvuodesta 2017 minulle myönnettiin kennelnimi Sopivan. Valitettavasti ensimmäinen pentue menetettiin (2018) ja en saanut Toscasta itselleni jatkajaa. Niinpä päädyin hakemaan Englannista, Toscan kasvattajalta, Toscan siskontytön Ringan. Tarkoituksena on hankkia myös muutama narttupentu muilta kasvattajilta sijoitettaviksi. Ehkä muutaman vuoden päästä pääsen toden teolla kiinni kasvattamisen ihmeelliseen maailmaan.

päivitetty 6.3.2019

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huom! Kommentit julkaistaan vasta hyväksyntäni jälkeen :)